|
Jokaisella ihmisellä on oma pimeä pisteensä jossain tiedostamattoman minän tuolla puolen. Toisilla se on lähempänä, toisilla kauempana mutta yhtä kaikki se löytyy varmasti. Tiedostamaton osa minuutta on sinällään mielenkiintoinen, todisteeksi mm. lumelääkkeiden aidoista vaikutuksista on esitetty ajatuksia että tiedostamaton puoli meissä ohjaisi DNA:ta eikä päinvastoin.
Pimeä piste pilkistää itse kustakin eri tilanteissa. Pitkäaikaisen puolison kuollessa voimme tuntea surun lisäksi syvää vihaa siitä että toinen kehtasi jättää yksin. Lapsi lähtee seikkailemaan puron varteen ja eksyy, vanhempien suunnaton hätä purkautuu lapsen löytyessä helpotukseen sekä vihanpurkaukseen huutamalla vannottaen lapsea olemaan tekemättä toiste samoin. Koliikkiin lopen väsynyt äiti jo lähes näkee silmissään yön pimeinä tunteina valvoessaan kuinka viskaa rakkaan vauvansa ikkunasta. Humalassa leppoisasta nallekarhusta voi kuoriutua väkivaltainen villipeto. Auton ratissa suuri osa kansasta löytää itsestään piirteitä jotka purkautuvat eritavoin ääliöitä muita kuskeja kohtaan, anonyymisti peltilehmän sisällä tietenkin. Anonyymisti on helpompi avautua myös mielipidekirjoituksissa. Nyrkkeilysäkkiä hakatessaan kuvittelee tilalle oman pomonsa pärstän. Erilaisissa luottamustoimissa kannuksia hankkinut perheenäiti huutaa jääkiekko-ottelun tiimellyksessä lapsi sylissään: ”Tapa se!”. Listaa voisi jatkaa pitkään, viha on pimeän jatke. Voisikohan korkeanpaikan kammo johtuvan pelosta ettei hallitsekaan itseään vaan hyppää alas pimeän vetämänä, parempi pysyä pois reunalta ettei se vie mennessään.
Viha asuu meissä ihmisissä kuten puhdas himokin. Arkihaarniska ja moraaliopetukset ovat padonneet meistä nämä tunteet koska niiden tunnustaminen on vaarallista leimautumisen pelossa. Patoaminen on kuitenkin vielä vaarallisempaa, mieli ja ruumis kärsivät oman minuuden kieltämisestä. Herkässä tilassa suojakilpi joka tapauksessa repeilee, myös unissaan ihminen käsittelee sängyn alaisia päiväkirjojaan; pelkojaan ja fantasioitaan. Kuka öisin juoksee pakoon, kuka himoitsee naapuriaan. Siellä ne ovat, osa meitä. Niistä ei vain saa puhua.
Luin mielenkiintoisen kirjan Amerikkalaisista saarnamiehistä jotka kirjoittivat kirjan miehenä olemisesta. Oli yllättävää kuinka moni näistä aidoista Herran paimenista lyödessään vasaralla sormeensa kääntyivät rehevän verbaalisesti alakerran puoleen. Mutta kirjaa kirjoittaessaan he avoimesti tunnustivat olevansa vain ihmisiä ja myös omaavansa oman pimeän puolensa ja sitä kautta elävät tasapainossa. Pitäisiköhän yrittää?
Mies oli vanha ja harmaa. Oli pukeutunut myös niin että häntä harvoin laitettiin merkille kulkiessaan kaupungin katuja. Kulku oli hidasta, selkä jo hieman köyryssä. Jos satuit hänet huomaamaan hän herrasmiehenä nosti ohikulkiessasi hattuaan, paljastaen pitkähköt, harmaan valkeat ja hieman kiharat hiuksensa. Lierihatun alta pilkistivät sinisenkirkkaat, hymyilevät silmät.
Vanha mies pitkässä takissaan kulki hitaasti Reskalla, ihmiset vilisivät ohi väistellen häntä. Välillä hän pysähtyi huilaamaan ja seurasi ohi kulkevaa kansaa. Ihmisiä, nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, pitkiä ja lyhyitä, kulki edestakaisin kuin muurahaispesässä. Kuten muurahaisia näitäkin olentoja yhdisti joku korkeampi voima joka kertoi mitä tehdä ja minne mennä. Muurahaisten tavoin nämäkin raahasivat kantamuksiaan kohti pesäänsä. Nyt oli joulu.
Mies istahti penkille, risti kätensä syliinsä ja hymyili surumielisesti. Muurahaisista poiketen ihmiset törmäilivät toisiinsa, jonottivat pankkiautomaatille, vilkuilivat kelloonsa, puhuivat kännykkään, kaikkea tekemistä yhdisti nykivät, hätäiset liikkeet ja äkkipysäykset kuin jotain muistaakseen. Vanha mies nousi vaivalloisen näköisesti pystyyn pudottaen samalla lierihattunsa maahan. Hän kumartui nostamaan hattuaan jolloin ohikulkeva nuorehko nainen, toisessä kädessään pieni tyttölapsi toppatakissaan ja toisessa kädessään valtava tavaratalon kassi, melkein hatun päälle astuen sihahti hampaidensa välistä: ”Pois tieltä!”. Mies nosti hatun, hitaasti puisti sen lumesta, laittoi päähänsä ja siirtyi kävelykadun reunaan kultasepän liikkeen eteen pois virran alta.
Mies katseli näyteikkunan kimallusta ja samalla omaa heijastavaa kuvaansa. Katseli itseään silmiin, pyöritti päätään sanoen hiljaa itsekseen: ”Ihan en tätä ajatellut”. Kääntyi ympäri ja suuntasi kulkunsa kohti toria. Torin kulmassa kääntyi vielä katsomaan jalkakäytävän vilinää, nosti katseensa ylös ja katosi.
Rientäessäsi kaupoista toiseen muistatko Sinä nähneesi vanhaa miestä? Harmaata, hidasta herrasmiestä pitkässä takissaan ja lierihatussaan? Muistatko sinä kiireiltäsi huomanneesi Oikean Joulun?
Suosittua aikuisten ravintolaa kutsuttiin aikanaan kansan suussa rakkaan lapsen tavoin monella nimellä mm. Lintuvintti ja reilusti ronskimpi versio Lihatiski, ansaitusti tai ei.
Nykyään ei vastaavaa paikkaa enää tanssin ystäville löydy mutta onneksi kaikkeen on ratkaisu kaupallisen habituksen muodossa. Kuun alusta voi ystäviä käydä moikkaamassa tavaratalon kutsuvassa hämyssä ihan joka ikinen päivä, pienemmissä myymälöissä jopa yötä päivää! Kyllä kelpaa kymmenien tuhansien neliöiden parketilla pyörähdellä. Mikäli sopivaa partneria et kainaloon löydä on ovenraossa eurolla saatavissa nelipyöräinen versio, hyvä ja tukeva myös jos nesteytys on livahtanut pitkäksi.
Lihatiskilläkin riittää tarjontaa kaikille. On kanaa, on sikaa. On koipea, on rintaa. On lähes rasvatonta ja on enemmän silavaa nahan alla. Kumimaisten tönkköjen puoluekantakin kerrotaan jo heti pakkauksessa, toistaiseksi löytyy sinistä ja punaista. Lihamestari avustaa ujoimpia.
Ja koska kuluttajakunta on jatkuvasti vaativampaa Citymarket tuo vuoden vaihteen jälkeen myös täysin lihattomia versioita. Kyllä kauppias tietää!
Ulko-oveen kolkutettiin voimakkaasti. Maastopukuiset, hermostuneet, nuoret finninaamaiset sotilaat kehoittivat pitämään kiirettä. Vihollinen oli tulossa jo Lopen kohdalla, kymmenen minuuttia aikaa kerätä tavarat autoon ja lähteä kohti keräyskeskusta Porin takana.
Kymmenen minuuttia! Eihän siinä ehdi… Lapset, äkkiä tänne! Vaatteita nopeasti kassiin, lääkkeet, henkilökohtaiset paperit. Ruokaa matkalle. ”Pitäkää kiirettä!” huudettiin ovelta. Mutta kun pitäisi kerätä sitä ja… ”Ei ole aikaa, nyt matkaan!”, karkein käsin lapsia kannettiin jo ulos nyytteineen. Nuorimmainen itki nukkensa perään. Asiat sinkoilivat mielessä yhtä aikaa, mitä vielä tarvitaan? Tykistön kumu läheni koko ajan. Perhe autoon ja vain kaksi kassia ehti mukaan. Sotilaat ohjasivat liittymään ohiajavaan jonoon. Taustapeilistä näin kuinka rakkaan kotitalon päälle heitettiin bensiiniä, ikkunat rikottiin ja ripein ottein talo sytytettiin tuleen hidastamaan hyökkääjää. Miljoonat muistot, valokuvat, koko eletty elämä olivat kohta poissa.
Mummo siellä jossain, sinä koit sen kaiken tasan 70 vuotta sitten.
Ilmassa on lämpöä, taikaa. Hauskaa pikkujouluaikaa.
Kaverukset päättivät lähteä Voutiin pikkujouluja viettämään. Yksi isännistä kieltäytyi kertoen ettei rouwa päästä millään. Perjantai-ilta koitti ja herrat kävelivät ”olohuoneen” ovesta sisään ja mitä ihmettä! Siellä puuttuva lammas istui silmä kiiltäen tiskillä, juoma kädessä ja jutellen baarimikon kanssa mukavia.
Muut puolijuoksua tiskille tivaamaan että mitä kekkuli täällä tekee, eikös ollut kieltolaki päällä?! Kaveri pyyhkii suupieliään ja kertoo tarinansa: ”Istuin sohvalla kohtalaisen matalin mielin kun joku laittaa kädet silmilleni takaapäin. Käännyn katsomaan ja ette usko, siellä oli rouwa pelkkä läpinäkyvä yöpaita päällä: ”Sido minut sänkyyn ja tee mitä haluat”. No niinhän minä tein, ja nyt olen täällä.”
”Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa: sinuun koskea ei väkivalta saa.” Tästä viikon verran muistelemme sankareidemme urotöitä ja olemme ylpeitä itsenäisyydestämme. Hyvä niin. Olemme turhan vaatimattomia emmekä osaa harjoittaa positiivista patriotismia muuten kuin näin talvisodan muistopäivänä. Lisää näitä.
”Sua suojelemme, verin varjelemme. Ollos huoleton, poikas valveil’ on!” Meillä on kuitenkin täysi syy olla ylpeitä omista sankareistamme. Yksi heistä oli korpraali Tauno Savolainen. ”Lähettitehtävissä Kämäränkylän taisteluissa 25.8.41 palatessaan takaisin joukkueeseen joutui vihollispartion, 11 miestä, yllättämäksi. Syntyi tulitaistelu jossa korpr. Savolainen ampui tarkemmin, 2 vihollista kaatui ja loput 9 antautuivat vangiksi. Kun viholliset huomasivat että vastassa on vain yksi mies lähtivät he karkuun. Savolainen lähti rohkeasti perään ja otti heidät kaikki vangiksi.”
Mummoni aviomies oli Mannerheimin ristin ritari numero 24. Kaatui sodan viimeisinä päivinä mutta legenda elää. Hyvää talvisodan alun muistopäivää ja itsenäisyyspäivän odotusta.
Kylämme ala-asteen joulujuhlien valmistelut ovat täydessä vauhdissa, lapset tankkaavat vuorosanoja ja lämpö nousee. Tyttäret ovat eri luokilla mutta kilvan vertailevat nimiä ketkä koulusta sopisivat mihinkin rooleihin parhaiten.
Tästä nousi muistoja omista joulujuhlista suuren pääkaupunkilaisen koulun ajoilta. Ei siellä tunnettu eri-ikäisiä oppilaita nimiltä, saati yhdessä leikitty välitunneilla ja harjoiteltu joulujuhliin. Olin Jani 3M - luokalta eikä edes ikätovereita voinut kaikkia tuntea koska heitä oli satoja. Vanhemmat oppilaat olivat kauhistus eivät leikkikavereita. Olin mukana tekemässä ”järkipäätöstä” oman pienen koulumme sulkemisesta mutta en voi olla kuin pahoillani siitä kun katselen pienten nassikoideni ilakointia ja palavaa riemua käydä koulua. Ymmärrän että kynnys hypätä yläkouluun pumpulista on suurempi mutta olkoot lapset lapsia niin kauan kuin mahdollista. Taloudelliset seikat, voi äiti…
Maalla asuminen ylipäätään on tunteita herättävää puuhaa. Puulämmitys on yhtäaikaa taakka ja edullisen omavaraista. Omia kaivoja täytyy muistaa huoltaa mutta eipähän iske Nokian vesikriisit. Naapurit ovat yhtäaikaa kaukana ja lähellä, lapsia kuljetetaan kollektiivisesti, apua haetaan ja sitä annetaan ja samalla ketään ei näy päiväkausiin jos et niin halua. Syksyllä on turkaisen pimeää ilman katuvaloja, toisaalta tähdet näkyvät upeasti pienille ja suuremmille tähtitieteilijöille ilman välkkyvaloja. Muutamaan kertaan vuodessa ollaan täysin ilman valoja sähkökatkosten takia, no ollaanhan opittu elämään kynttilän valossa ja puuhellalla ruokaa laittaen.
Kaikki harrastukset ovat valovuosien päässä, oma auto ja mielellään useampi on tekninen fakta. Julkiset ovat hieman eri kuin synnynseudullani Helsingin Kalliossa. Kerran päivässä menee linja-auto suuntaan ja kerran toiseen. Ja toiseen suuntaan kulkevakin loppunee vuoden vaihteessa säästöjen takia. Pariin kertaan on taksikin kieltäynyt hakemasta pitkään matkaan vedoten. Toisaalta taas allerginen lapsiperhe voi täällä pitää pihakissaa ja on ollut lampaita ja hanhiakin. Takapihan mäntyyn saa rauhassa rakennella vaikka minkälaisia piilopaikkoja. Ollaan yhdessä opiskeltu ja kerätty turvallisia sieniä ja kasveja, omalta pihalta. Lapset, nuorimmainen 6 vuotias mukaan lukien, osaa sytyttää pihanuotioon tulen ja ymmärtää ja kunniottaa tulta. Niin saa tehdä aikuisen kanssa vaikka joka päivä joten se ei ole enää jännää, siihen on vain tietyt säännöt. Sitä ei tarvitse enää salaa piilossa kokeilla ja samalla polttaa omaisuutta kuten meillä Kallion kallioilla oli 70 - luvulla tapana.
Jos tuntuu että romantisoin maalla asumista niin tunnustan. Ei tämä rospuuttokeleillä aina mitään herkkua olekaan, tiemme aurataan pyryn jälkeen ehkä iltapäivällä tai sitten seuraavana päivänä jos ehditään. Perusaskareetkin on työläämpiä kuin kerrostalossa. Samalla on mahdollisuus yhdessä opetella ennakoimista, varautumista vaikka sähkökatkoihin. Olkoot vaikka koko talvi pois, meille ei tule kylmä eikä nälkä. Työmatkaan Helsinkiin kun varaa tunnin sijasta kaksi niin usein on ensimmäisenä paikalla vaikka tulee kauimpaa. Asenteesta ja varusteista kiinni kuten niin moni muukin asia.
Yhteenvetona en paljasjalkaisena stadin kundinakaan takaisin kivihelvettiin lähde asumaan ennenkuin arkussa kannetaan, täällä olen kotona. Kaukana ja niin lähellä.
En koskaan kuulunut koulumme raggariporukkaan. Silloin, kuin nykyäänkin, silmätikuksi otettiin aina se ujon pullea poika. Ujon pojat haaveet olivat kuitenkin samoja kuin muidenkin, saada itselleen arvostusta ja ennenkaikkia oma tyttö. Voi vitsi, tiesin kyllä kuka se olisi.
Koulu loppui, pyörällä kotiin sydän kurkussa. Valitsen ensi kertaa farkut. Hieman ne kiristävät mutta en anna sen haitata koska tänään on se päivä. Siis ystävät, SE päivä. Illalla discoon. Moikataan tuttuja perhosia vatsassa. Onhan kaikki tulossa? On, tuolla Hän on ja voi äiti kuinka kauniina! Kimalletta poskissa, tiukka mekko ja hiukset pörhöllään. Perhoset saavat toiset siivet.
Ilta menee sumussa, on evästä jota kulman takana nautitaan. Toiset enemmän, minä vähemmän. Ei johtunut kotikasvatuksesta vaan puhtaasta jännityksestä. Viimeisiä hitaita kuulutetaan, en ole koskaan pelännyt näin paljon. Tuolla hän istuu, hengitän sisään, ulos, sisään, ulos. Ensisävelet antavat voimaa, kävelen hänen luo ja katseestaan näen että ujoakin poikaa on joku odottanut. Ilta on meidän.
http://www.youtube.com/watch?v…ature=fvst
Minulla on sellainen vika että kaikki mistä en mitään ymmärrä ärsyttää. Hän ei ole enää mikään neiti, on jo rouvaiän ylittänyt kuten minäkin. Hänen kummalliset piirteensä ovat ihmetyttäneet jo vuosia mutta näin vanhemmiten, kun itsellä alkaa hihna luistamaan ja hän jo jonkin verran repsahtamaan, on yhteiselo entistä vaikeampaa.
Mitään suuria muutoksia en ole koskaan yrittänytkään tehdä ja olen pikkuoikkujen kanssa oppinut tulemaan kohtalaisesti toimeen. Nykyään vain ei meinaa kitkatta toimia pikkuasiatkaan joista ennen nautti täysin siemauksin. Otetaanpa esimerkiksi lauantaiaamut. Muksut alkavat olla jo siinä iässä että ne pärjäävät aamulla jonkin aikaa jo ihan keskenään. Katsovat piirrettyjä, leikkivät legoilla ja kerrankin olisi aidosti yhteistä aikaa taas. Itseasiassa aamuisin ennen lapsia tuli ajeltua paljonkin, tunnistattehan tilanteen.
No, tumpula mikä tumpula. En ole koskaan ymmärtänyt autojen päälle mitään joten rouva MB:n kanssa on vain tultava toimeen.
Kirjoitan Sinulle nyt pitkästä aikaa. Voimmehan puhua avoimesti kun olemme näin kahden. Miten olet jaksellut? Voi, meillä olisi taas niin paljon tekemistä. Kööpenhaminan ilmastosopimus pitäisi valmistella, Kimille hankkia uusia hommia, kaupungin talous laittaa kuntoon, Siljan peräsin korjata, sikapöpö nujertaa ja lapsille luoda hyvä tulevaisuus. Mistä haluaisit aloittaa?
Josko kuitenkin ensin juotaisi kahvit ja oltaisiin vain. Ihan hiljaa. Kahdestaan.
|
|
|